Jalkaterapeutiksi Jyväskylässä
Vuonna 2016 kosmetologiksi valmistunut ja niitä töitä myyntipainotteisesti tehnyt Anniina Salmela, 23, päätti jatkaa koulutietä, ja valmistuminen jalkaterapeutiksi häämöttää keväällä 2019 mikäli opiskelut etenevät suunnitelmien mukaan.
Jyväskylässä asuvan Anniinan mukaan jalkaterapia koulutuksena on äärimmäisen kiinnostava, ja diabeteksella oli selkeästi oma vaikutuksensa hakuprosessiin.
Ajatus diabeetikkojen parissa työskentelemisestä toimi kannustavana tekijänä, sillä itsekin diabeetikkona Anniinalla on ymmärrystä jota voi hyödyntää diabeetikoiden jalkoja hoidettaessa. Diabeetikoiden jalkojenhoidon parantaminen käypähoito-suositusten mukaiseksi on asia johon Anniina haluaa tulevaisuudessa panostaa.
Ensi vuonna jalkaterapeuttikoulutuksesta valmistuttuaan plakkarissa on jo kaksi ammattia 25-vuotiaana, saavutus josta täytyy olla iloinen. Opiskelut kuitenkin vaativat myös veronsa, ja tulevaisuuden haaveisiin kuuluukin ”tylsään” työntekijän arkeen eteneminen opiskelujen päätyttyä.
Anniina ei koe diabeteksen rajoittavan elämäänsä, kunhan asenteesta pystyy pitämään kiinni. Jyväskylässä Anniinan kanssa saman katon alla asuvat myös kissa ja mies, joista jälkimmäisen kanssa on jo keskusteltu ulkomaille muutosta. Tässäkään diabetes ei Anniinan mielestä ole este.
Muistoissa keskussairaalan leikkikenttä
Ykköstyypin diabetekseen Anniina sairastui 5-vuotiaana, vuoden 1999 juhannuksena. Ilma oli tuolloin aurinkoinen ja lämmin, ja eniten muistikuvia on Seinäjoen keskussairaalan leikkikentästä jossa Anniina vietti paljon aikaa.
Vanhemmille diagnoosi oli tiukka paikka, sillä tuolloin diabeteksesta ei ollut vielä niin paljon tietoa kuin nykyisin. Anniina oli kuulemansa mukaan kuitenkin reipas ja rohkea, eikä muista itkeneensä tai jännittäneensä esimerkiksi pistämistä tai verensokerien mittaamista.
Lapsuuteen kuului siis oleellisesti uuteen elämänkumppaniin tutustuminen, ja monipistoshoitoon siirryttiin kesällä 2005. Tuolloin kuvioon tuli myös uudenlainen vastuu diabeteksen hoidossa, sillä koulussa piti muistaa pistää lounaalle insuliinia.
Verensokerimittareita on tullut vaihdettua usein — ”tuntuu hassulta muistella, kun verensokerien mittaus kesti 30 sekuntia ja se oli silloin todella nopea”. Liuskoja ja rei’ittäjiäkin on nähty jos jonkinmoisia.
Diabeteksen kanssa eläminen on opettanut ottamaan vastuuta tulemisista ja menemisistä — hypoeväiden on kuljettava kaikkialla mukana. ”En ole koskaan unohtanut insuliineja, tai edes lompakkoa, kun lähden vaikka kaupungille”.
Oman itsensä hyväksymisessä diabetes on myös auttanut. ”Meillä kaikilla on piirteitä, ominaisuuksia, tapoja tai sairauksia, joiden hyväksyminen voi olla uuvuttavaa ja niitä vastaan taisteleminen vie meitä vain kauemmaksi hyväksymästä itseämme”.
Hoitonsa tasaisuudesta Anniina osoittaa suuret kiitokset vanhemmilleen, jotka olivat suuressa roolissa diabeetikkolapsen arjessa. ”En voi kieltää, etteikö äiti minulle vieläkin soita jokaisen d-lääkärin jälkeen ja tiedustele pitkäaikaista”.
Nuorena Anniina ymmärsi, että kun diabetesta hoitaa hyvin, elämä on hyvin pitkälti normaalia myös itselle. Liitännäissairauksilta hän on välttynyt lukuunottamatta lievää taustaretinopatiaa, joka ajoittain näyttäytyy silmänpohjakuvissa.
Kuluvana vuonna Jyväskylän kaupunki antoi kaikille halukkaille Libren ja 9 sensoria vuoteen, kun aiemmin Anniina oli päässyt vain kahden viikon koejaksolle ennen lääkärin vastaanottoa. ”Huomasin heti, että tämä on mun juttu, ja tuossa se Libre nytkin hengailee käsivarressa”.
Anniina toivoo Libreä kehitettävän vielä pidemmälle, jotta sensorin irtoamisen riski saataisiin minimoitua. Ihonalaisenakin sensori kiinnostaisi, ja Anniina jääkin mielenkiinnolla odottamaan minkälaisella tekniikalla diabetesta hoidetaan esimerkiksi 10 vuoden päästä.
Terveiset tuoreille diabeetikoille
Vastikään ykköstyypin diabeteksen diagnoosin saaneille Anniina kertoo sen olevan ihan OK olla välillä ”huono diabeetikko”.
”Rakasta itseäsi ja hyväksy itsesi juuri sellaisena, arvokkaana ihmisenä, jota olet. Tämä sairaus ei ole este elämiselle ja siitä nauttimiselle.”