Ykkösprofiili: Anu Pessala

Sairaanhoitaja ja jalkaterapeutti Joutsasta

Miltei 30 vuotta sitten lähes kuusivuotiaana ykköstyypin diabetekseen sairastunut Anu Pessala asustelee Joutsassa Oliver-kissansa kanssa. Juhannuksena joukkoon liittyy vielä uusi koiranpentu arkea ilostuttamaan.

“Tiesin jo lapsesta asti, että haluan tehdä työkseni jotain sellaista, että voin auttaa toisia.”

Ulkoilua ja kuntosalikuntoilua harrastava Anu toimii tällä hetkellä sairaanhoitajana, mutta toteuttaa sivutoimisena yrittäjänä myös jalkaterapeutin uraa. Myös opiskelut kuuluvat arkeen.

Diagnoosi siskon kanssa

Suvussaan Anulla on sekä kakkostyypin että ykköstyypin diabeetikkoja. Oma sairastuminen ykköstyyppiin tapahtui samanaikaisesti siskon kanssa vuonna 1990. Vanhemmat osasivat epäillä ykköstä jo perusoireiden eli janoisuuden ja vessarumban myötä, ja kotona sokereita mitattaessa arvot kohosivat lähes 20 mmol/l tasolle — siskolla lähelle 15 mmol/l rajaa.

Tästä lähti matka kohti terveyskeskusta yhdessä vanhempien ja viisi vuotta vanhemman siskon kanssa, ja pian terveyskeskuksen jälkeen matka jatkuikin jo Keski-Suomen keskussairaalaan Jyväskylään. Matkalle Anu pakkasi tavaroita jo innoissaan, vielä tässä vaiheessa ajatellen pääsevänsä lomalle ilman vanhempia.

Siskon lähtö matkalle ei sujunut yhtä mallikkaasti, sillä hän ymmärsi tilanteen todellisuuden ikänsä myötä paremmin. Lopulta Keski-Suomen keskussairaalaan päästyään Anu oli siskonsa kanssa viikon siellä. Sisko olisi päässyt jo aiemmin kotiin, mutta jäi onneksi Anun tueksi lopun sairaalajakson ajaksi.

Sairaalassa siskoksille opetettiin taudin perusasioita, insuliinin pistämisiä ja sokereiden mittailua. Alkuvuosien aikana Anun insuliinien pistämisen hoitivat vanhemmat.

Ensimmäisen sairausvuoden aikana koettu paha insuliinishokki jätti Anulle pahan pelon matalia verensokereita kohtaan. Äiti oli mitannut lauantaiaamuna verensokerin molemmilta siskoksilta, mutta normaalista poiketen Anu ei noussutkaan syömään aamupalaa vaan päätyi insuliinishokkiin.

Isosisko oli pelännyt Anun kuolevan tilanteeseen, mutta ambulanssin toimitettua Anun terveyskeskuksen päivystykseen sokerit olivat onneksi nousseet jo kympin pintaan.

Vanhempien ja hoitajan mielipiteistä huolimatta lääkäri pistätti lapsen 10 mmol/l sokereille pikainsuliinia, jonka myötä kotiutumisen jälkeen päädyttiin jälleen uuteen shokkiin joka vei Anun keskussairaalaan. Herättyään hän huomasi ympärillään perheen lisäksi myös muita sukulaisia.

90-luvulta 2000-luvulle

Seitsemänvuotiaana Anu totesi vanhemmilleen ettei ole hätää, sillä hän ei kuollut aiempiin shokkeihin ja selviää kyllä. Tästä huolimatta pelko matalia sokereita koskien pysyi vahvasti mukana, sillä takuuta seuraavista matalista sokereista selviämiseen ei ollut olemassa.

Käytännöt sokeripitoisen ruoan suhteen olivat 90-luvulla sellaiset, ettei ykköstyypin diabeetikoille suositeltu mitään sokeripitoisia antimia. Tästä johtuen myös lähipiirissä painiskeltiin asian kanssa, sillä ei tiedetty mitä diagnosoidulle ykköselle voidaan tarjota vaikkapa sukujuhlissa.

Sokerittomat valmisteet tulivat siis monellakin tapaa tutuksi, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen myös sokerilliset olisivat olleet OK kunhan niihin vain reagoidaan tarvittavin insuliiniannoksin. Vanhempien valistuksesta huolimatta monille ykkösille Anu mukaanlukien jäivät muistot elämään pahanmakuisista sokerittomista tuotteista.

Kahden ensimmäisen kouluvuoden aikana ala-asteella Anua hävetti sairaus todella paljon. Muovipussissa tarjoillut, epähoukuttelevat välipalat syötiin samalla kun muut lapset olivat välitunnilla. Monesti leipä oli murskaantunut pussissa pieneksi muruksi, leivänpäällisiä ei käytännössä ollut, ja hedelmiä sai hyvin harvoin. Leipäkin oli aina ruisleipää, joten vaihtelua ei ollut.

Keittiövaa’alla punnittujen, usein syötävien leipien määrä tuntui Anun ikäiselle valtavalta, ja välttämiskeinoksi kehittyikin tapa piilottaa leipiä milloin minnekin — vessan kaappiin, sängyn alle, mihin vain. Viikkosiivouksen yhteydessä salainen piilottelu kuitenkin paljastui.

Neljännen luokan alkua odotellessa Anun elämä muuttui, kun paras ystävänsä sairastui ykköstyypin diabetekseen. Vihdoin vierellä oli ystävä joka ymmärsi diabetesasioista, ja samalla hoitojen mmonipuolistuessa myös tietoisuus diabeteksesta lisääntyi. Opeteltiin laskemaan paremmin hiilarien määriä ja insuliinimääriä.

“Aina se ei ollut helppoa, mutta jossain vaiheessa tuntui, että osasin ulkoa hiilareiden käsikirjan.”

Hypopelkoja ja komplikaatioita

Hypopelko oli asia josta Anu ei osannut puhua ääneen. Se pysyi mukana elämässä koko peruskoulun ajan ja sairaanhoitajaopiskelujenkin aikana, aiheuttaen sokereiden tahallista korkeammalla pitämistä varmuuden vuoksi, ja lopulta jopa paniikkihäiriöön sairastumisen. Aikuisena Anu muisteli myös isällään olleen samanlaista matalien sokereiden pelkoa, joten kenties pelko periytyi isältä lapselle.

Anun maailma murskautui lokakuussa 2000, kun monista diabetekseen liittyvistä komplikaatioista ja lisäsairauksista kärsinyt isä nukkui pois. Menetys oli valtava ja ikävä suunnaton. Ikävä on edelleen suuri, mutta läsnä on myös kiitollisuus siitä että isä saatiin pitää niinkin pitkään mukana.

“Joskus tulee mieleen ajatus, että tämän asian haluan kertoa iskälle, kunnes muistan, ettei se ole mahdollista.”

Vaikka Anu näki isänsä kautta diabeteksen nurjan puolen, ei siitä ole kehittynyt uusia pelkoja. Tulevaisuus tuo varmasti mukanaan kaikenlaisia asioita, mutta ne otetaan vastaan ja niiden kanssa tullaan toimeen.

Hypopelosta Anu on keskustellut lääkärin ja hoitajan kanssa, mutta ratkaisua siihen ei oikein ole löytynyt. Diabeteshoitajan mukaan onkin mahdollista ettei Anu koskaan pääse hypopelostaan eroon.

Mahdollisesti sokereiden korkeammalla pitämisen myötä Anun silmiin on vuonna 2009 kehittynyt proliferatiivinen retinopatia, joka johti yhteensä 14 silmäleikkaukseen Kuopion yliopistollisessa keskussairaalassa. Jotkut ehkä saattavat muistaa Anun esiintyneen Ylen Veitsen terällä -ohjelmassa.

Verenvuotojen myötä näkökyky oli toisinaan niin heikko, ettei sitä käytännössä ollut. Osa leikkauksista tehtiin nukutuksessa, ja vaikka puudutukset tuntuivat pelottavilta, luottoa silmäkirurgiin kuitenkin löytyi. Nyt 10 vuotta myöhemmin Anu onkin äärimmäisen kiitollinen saamastaan hoidosta ja tuesta.

“En halua pelotella silmäleikkauksillani, vaan ennemmin haluan kertoa, että nykyajan hoidot ovat niin huippuluokkaa, että kaikesta voi selvitä.”

Nykyisin Anu elää suhteellisen normaalia arkea diabeteksen kanssa. Silloin tällöin D yrittää ottaa vallan ja joskus hoitaminen ei kiinnostaisi pätkääkään, mutta Anun pyrkimyksenä on hallita diabetesta eikä antaa sen hallita häntä.

Diabeetikkosiskon tuoman tuen ja ymmärtämisen suhteen Anu on suuresti kiitollinen, sillä todellisuudessa kuitenkin diabetesasioiden selostaminen terveelle on täysin erilaista kuin ihmiselle jolla on ykköstyypin diabetes.

Pitkäaikaissairaudesta huolimatta Anu ei koe itseään varsinaisesti sairaaksi. Enemmänkin diabetes on osa häntä, ja se kuuluu päivittäiseen elämään. Helppo kumppani D ei ole, mutta sen kanssa pärjää.

Terveiset vastasairastuneille

Vaikka Anun tarina diabeteksen kanssa saattaa kuulostaa negatiiviselta, ei hän sitä itse sellaiseksi koe. Nuoresta sairastumisiästä johtuen muistikuvaa siitä, minkälaista elämä on ilman diabetesta, ei ole. Kuten yleisesti tiedossa on, ykköstyypin diabeetikko ei myöskään ole voinut itse vaikuttaa millään tavalla siihen, että sairastuu.

Diabetesystävistä Anu löytää voimaa ja tukea hoitoon ja jaksamiseen liittyen, ja nykypäivän kehittyneempien hoitokeinojen myötä hoidon laatukin on parantunut.

Vaikka Anu itse on siirtynyt pumpulta takaisin kynille (Tresiba & Humalog) nyt, suosittelee hän pumppuhoitoa silti helppoutensa vuoksi. Tottakai kaikissa hoitotavoissa on omat huonot ja hyvät puolensa — Anulla pumppu on kertaalleen mennyt rikki.

“Diabetes ei mene minkään käsikirjan mukaan, se on aina yksilöllinen ja jokaisella erilainen.”

Ykköstyypin diabetekseen liittyvä tutkimustyö on kehittynyt valtavasti ja uutta tietoa saadaan kokoajan. Anu onkin kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen, sillä jo nyt on havaittavissa hyviä tuloksia.